Hyvästit Tulitikkutehtaalle


Tampereen ikonisimman hylätyn rakennuksen ovat loppusyksyn aikana ympäröineet siniset työmaa-aidat. En tiedä, mitä aitojen sisäpuolella tapahtuu, mutta sen tiedän, ettei tamperelaisten graffitimaalareiden mekka ja uteliaiden valokuvaajien suosikkikohde tule enää olemaan entisensä.

On siis aika heittää hyvästit Tulitikkutehtaalle.

tulitikkutehdastampere2

tulitikkutehdastampere3

Eräänä syyskuisena perjantai-iltana kurkistimme viimeisen kerran sisään auki repsottavista ovista, kävelimme korkeissa halleissa ja sanoimme hyvästit sille tehtaalle, jonka olemme tunteneet.

Yksi talvi oli taas ollut liikaa Tikkutehtaalle. Yläkerrassa lainehtivat vesilammikot, ja vettä tippui sieltä täältä välipohjan läpi ensimmäiseen kerrokseen. Ulko-ovia koristaneet suuret graffitit turkoosista robotista ja moottorisahalla porkkanoita pilkkovasta jäniksestä olivat säiden syövyttämät, ja tiilet alkoivat yksi kerrallaan hävitä taisteluaan aikaa vastaan.

Kuljetin sormenpäitä pitkin rapistuneita seiniä ja ikkunoita, joista ovat olleet pitkään jäljellä enää karmit, ja menneisyys oli läsnä jokaisessa halkeilleessa tiilessä ja ikkunankarmin puutikussa, jokaisessa lattian kuopassa, autonrenkaassa ja tehdassalin katossa kulkevassa palkissa.

tulitikkutehdastampere4

tulitikkutehdastampere5

Ja sinne se jäi, hitaasti harjun ja radan taakse laskevan syysauringon värjäämänä, pala Tampereen menneisyyttä satoine spraymaalipulloineen ja lukemattomine graffiteineen, 40 vuotta vanha kirjanpito palkkakuitteineen ja myyntitositteineen lainehtimaan lattialle. Sinne jäi paikka, josta oltaisiin voitu pienellä peruskorjauksella tehdä turvallinen alue skeittareille, graffititaiteilijoille ja vaikkapa airsoftaajille.

Vaikka rakennusta ei ikinä purettaisikaan, vaikka se kunnostettaisiin ja otettaisiin uudelleen käyttöön, se ei enää koskaan tule olemaan sellainen kuin näissä kuvissa, sellainen kuin se on ollut katutaiteen peittämänä, satunnaisten kulkijoiden yösijana ja kenties Tampereen kiinnostavimpana hylättynä paikkana. Osa rakennuksen sielusta häviää lopullisesti, mikäli se päätyy kliinisen asuinalueen ympäröimäksi seinät graffiteista hiekkapuhallettuina.

tulitikkutehdastampere6

tulitikkutehdastampere7

Sinne se jäi, katoamaan hiljaa työmaa-aitojen taakse.

Hei hei, Tulitikkutehdas.

tulitikkutehdastampere8

tulitikkutehdastampere9

tulitikkutehdastampere10

tulitikkutehdastampere11

Voimalauseita motivaatiopulaan

Alkaako motivaatio hiipua samaa tahtia pimenevien iltojen kanssa? Houkuttaako sohvannurkka  enenevissä määrin ja unohtuuko omien unelmien tavoittelu, olivatpa ne sitten elämäntapamuutos, uusi harrastus tai alanvaihto?

Jotta voisi saavuttaa tavoitteensa, on aivan ensimmäisenä uskottava itseensä. Itse saan toisinaan uutta puhtia ja voimaa motivoivista lauseista. Alla on muutama suosikkini, joita voi hokea silloin, kun aloittaminen tuntuu vaikealta, ja motivaatio sekä usko itseen ovat hautautuneet jonnekin konvehtirasioiden ja torkkuhuopien alle.



It always seems impossible until it's done.
Nelson Mandela


motivaatio2

If you can dream it, you can do it.
Walt Disney


motivaatio3

You will never win if you never begin.
Helen Rowland


motivaatio4

If you don't ask, you don't get.
Stevie Wonder


motivaatio5

To begin, begin.
William Wordsworth


Aloittaminen, se on usein se vaikein osuus. Epäonnistumisen pelko voi piinata meitä niin kovasti, ettemme uskalla edes unelmoida, saati sitten aloittaa työskentelyä saavuttaaksemme tavoitteemme.  Mutta kun on kerran repäissyt ja ottanut edes yhden varovaisen askeleen, loppu on historiaa. Älä ole itse itsesi pahin kriitikko, vaan kuten Walt Disneykin on sanonut, jos pystyt unelmoimaan jostakin, pystyt myös tekemään sen.

Motivaatiota ja inspiraatiota uuteen viikkoon! Maanantai, jos mikään, on paras päivä ottaa se ensimmäinen askel.


Ps. Lisää inspiroivia lauseita löytyy seuraavista postauksista:

Kuka minä olen?

Ihana Kirsti Mummon päivitykset -blogista haastoi minut kertomaan itsestäni. Alun perin Kuka minä olen? -haaste on lähtenyt liikkeelle Maatiaiskanasen Elämää -blogista.

Blogihaasteet ovat minulle enemmän kuin mieluisia, mutta tätä tekstiä olen pyöritellyt luonnoksissa jo useamman viikon. Tehtävänanto ei nimittäin ole helpoimmasta päästä, sillä "kuka minä olen" on loppupeleissä varsin vaikea kysymys. Tiedämmekö sitä lopulta itsekään, keitä me todella olemme?


Voisin kertoa teille ne tavalliset asiat, ne, joita kerrotaan vieraille, kun tutustutaan, treffeillä ja työhaastattelussa. Voisin kertoa, että olen 28-vuotias, naimisissa ja asun Tampereella. Voisin kertoa, että olen kotoisin Pohjanmaalta ja minulla on kaksi isosiskoa.

Voisin myös kertoa teille, missä olen opiskellut ja millä ansaitsen elantoni. Voisin kertoa lempiruokani ja -juomani, minua eniten koskettaneen elokuvan ja lempivärini. Pituuteni ja silmieni värin. Mutta mitä tämä kaikki kertoo minusta?

Toivottavasti jotakin, sillä seuraavaksi aion kertoa teille melkein kaiken tuon.

kukaminäolen2

Olen kotoisin pienestä pohjalaispitäjästä. Olen kotoisin sieltä, missä tuuli vihmoi lakeuksien kultaisten viljamerien yli, lapset olivat poissa koulusta kyntötöiden aikaan ja missä miehen sanaan saattoi vielä luottaa. Lapsuus 90-luvun maaseudulla oli yksinkertaista ja turvallista, lamakin tuntui olevan jossakin kaukana, vain sanomalehtien otsikoissa. Kaikki tunsivat kaikki, ja kuristavuudessaankin se toi lapselle turvaa - kuin kultainen häkki.

Perheen nuorimmaisena kasvoin tarkkailijaksi ja taitavaksi kuuntelijaksi, enkä ikinä oppinut ottamaan estradia itselleni. Minua vanhemmat olivat sen jo tehneet. Sen sijaan suuntasin kaiken tarmoni kirjoihin sekä omiin pieniin tarinantekeleisiini, joita kirjoitin kovaäänisesti hurisevaan tietokoneeseen, jonka näyttö muistutti kuvaputkitelevisiota.

Pohjaton eläinrakkauteni puhkesi jo lapsena, kenties kiitos Avaran luonnon, joka oli nähtävä prikulleen joka lauantai. Muutaman vuoden ikäisenä itkin surkeana, kun Kolmårdenin suloisia leijonia ei päässytkään taputtamaan. Onneksi sentään löytyi vuohia, ja olisin todennäköisesti silittänyt ne puhki, ellei minua lopulta olisi kannettu pois niiden luota.

Koulussa olin kympin tyttö, sellainen lettipäinen puhtoinen pulmunen, joka muisti amurintiikerit ja jaavansarvikuonot, käytti pyöräilykypärää eikä koskenut meikkeihin ennen lukioikää. Soitin viulua tärisevin jaloin musiikkiopiston konserteissa ja opiskelin tunnollisesti musiikin teoriaa joka viikko.

Minusta olisi voinut tulla kympin tyttö loppuiäkseni. Mutta jotakin tapahtui, ja aloin kyseenalaistaa polkua, jota olin pedannut vuosia. Myönsin lopulta itselleni, että se, mitä muut tahtoivat ja minä luulin tahtovani, ei ollut se, mitä oikeasti tahdoin. Aloin vihdoin kuunnella itseäni.

kukaminäolen3

Sitten tapasin miehen, noin vain, aivan sattumalta yökerhon siideristä tahmealla lattialla. En ollut etsinyt mitään, olin aivan liian eksyksissä etsiäkseni, mutta silti löysin. Ja tiesin sen heti. Me olimme päivänselvästi me siitä asti, kun katseemme kohtasivat vilkkuvien valojen ja tupakansavun keskellä.

Siellä hän sitten istui, vanhempieni vieressä, kun pääsin ylioppilaaksi seuraavana itsenäisyyspäivänä mustassa mekossani. Ja pidin välivuoden, itse asiassa puolitoista, joita jälkeenpäin muistelen kaiholla, sillä elämä oli helppoa ja vastuutonta. Mitään suuntaa ei oltu valittu, seisoin elämänpolkujen risteyskohdassa huolettomana kuin varsa laitumella.

Vuoden kuluttua tapaamisestamme kyllästyimme vanhempiemme nurkkiin ja eräänä helatorstaina yli kahdeksan vuotta sitten ajoimme vanhalla rämisevällä autonrämällä kohti uusia seikkailuita,  vaatteeni takapenkillä jätesäkeissä ja liian korkeaksi venähtänyt traakkipuu kutitteli niskojamme.

Asuntomme oli miltei sata vuotta vanha, maksoimme siitä aivan liian korkeaa vuokraa ja se oli myös aivan liian kuuma sinä kesänä, joka jälkeenpäin tuntuu yhdeltä pitkältä hellepäivältä. Myin lehtiä, söin mansikoita, raahasimme kauppakasseja mäkeä ylös ja elämä oli kevyttä, vaikka rahaa ei ollut juuri muuhun kuin ruokaan. Iltaisin ratkoimme ristikoita puistossa ja kävelimme kaupungilla kuin emme olisi sitä koskaan aiemmin nähneet. Ensimmäinen huonekalumme mahtui juuri ja juuri romutuskuntoiseen autonkotturaamme, ja olimme liian huumantuneita vapaudesta ja kesästä kaivataksemme edes televisiota.

Sitten teimme löydön, nykyisen kotimme. Marsimme kirpeänä syyskuun aamuna kiinteistövälittäjän toimistoon koko 20-vuotiaan innollamme, olimme kenties hänen nuorimmat asiakkaansa. Häntä hymyilytti, meitä myös - eri syistä. Istuessani ensimmäistä kertaa ikioman kotimme lattialla, näin sinisen lokakuun taivaan, ja tiesin, että viihtyisimme. Sitä en tosin tiennyt, että näin kauan, sillä tänä päivänäkin tuo sama lattia ja taivas ovat tuossa.

kukaminäolen4

Sitten, seuraavina vuosina, alkoi hullunmylly. Tuli pääsykokeita, opiskelua, töitä ja opiskelua, vuorotyötä, remontointia, kihloja, häitä. En ymmärrä, kuinka selvisin (ja selvisimme) tolpillani kaikista niistä hulluista vuosista, joina me molemmat opiskelimme ja teimme töitä, remontoimme omaa asuntoamme ja toisten, järjestelimme häitä eikä meillä ollut päivääkään lomaa. Pahimmillaan mies oli kotona töistä puolenyön jälkeen ja minun piti mennä töihin aamuseitsemään. Tummien silmänympärysten sävy lähenteli violettia ja yksikin yhteinen ilta oli mittaamatonta luksusta. Kenties tämä aika opetti minua priorisoimaan niihin tärkeimpiin asioihin.

Valmistuttuani join kuohuvaa pinkissä bleiserissä kaupungin kattojen yllä ja olo tuntui tyhjältä. Vajaaseen viiteen vuoteen venähtäneet opiskelut olivat vihdoin ohi, mutta minua miltei suretti, sillä olen se luonnonoikku, joka nauttii opiskelusta, viihtyy luentosalien kovilla penkeillä ja hioo tutkielmien rivivälejä neuroottisella tarkkuudella. Nyt tämä palikka oli tipahtanut elämästä ainakin hetkeksi pois.

Ja mitä sitten tapahtui? Sitten tapahtui oikeastaan vain töitä. Ja vähän remontointia, edelleen. Nämä muutamat valmistumisen jälkeiset vuodet ovat olleet henkisen kasvun ja kehityksen aikaa, itsensä hidasta etsimistä, sillä en ole vieläkään saanut vastausta kysymykseen, jota olen miettinyt siitä asti, kun painoin ylioppilaslakin hiuksilleni. Olen taas tienristeyksessä, takanani on jo tehtyjä valintoja, mutta edelleen on polkuja valittavana. Minkä polun valitsen tällä kerralla?

kukaminäolen5

Kuten me kaikki, minäkään en ole mustavalkoinen, vaan yhtä täynnä harmaan eri sävyjä kuin nämä vanhoista kuva-arkistoistani poimimani kuvat. Vieraat saattavat pitää minua yksiulotteisena persoonana, sillä näytän maailmalle yleensä vain yhdet kasvot, rauhalliset ja peruspositiiviset. Todellisuudessa minun ei ole helppoa avautua. Kenties olen pohjimmiltani edelleen se kiltti kympin tyttö, helppo ja neutraali. Maailmassa on vain muutama ihminen, joiden edessä annan esiripun valahtaa alas.

Ihmisenä olen herkkä ja pohdiskeleva oman tieni kulkija, joka ei juuri välitä muiden mielipiteistä. Elän omaa elämääni omien prioriteettieni ja arvojeni mukaisesti, ja unelmoin hyvin tavallisista asioista. En Ferrareista, maailmanympärysmatkoista, pitkistä vieraskielisistä titteleistä tai hulppeista kivilukaaleista. Ennemminkin jokapäiväisestä, arkisesta onnesta sekä terveestä, pitkästä elämästä.

kukaminäolen6

Siinä se oli, tämänhetkisen tunnetilani mukainen vastaus kysymykseen "kuka minä olen".

Olen nyt vähän tuhma ja oikaisen haasteen säännöistä. Sen sijaan, että haastaisin kolme muuta bloggaajaa, haasteen saa napata tästä kuka vain, joka haluaa haasteeseen tarttua. Odotan jo innolla kertomuksianne!


Ps. Lue myös:

Työmatkan varrelta


Kuinka usein ohitamme arjessamme kauneutta - maisemia, asioita, rakennuksia, näkymiä - ja olemme liian kiireisiä pysähtyäksemme?

Uskallan sanoa, että aivan liian usein. Kun porhallamme eteenpäin yhteiskunnassa, joka on itse luonut oman kiireensä, asiat jäävät konditionaalimuotoon ja ajatuksen asteelle.

Kuten aamut.

työmatka2

Aamu missä tahansa kaupungissa muistuttaa pienten, ahkerien työmuurahaisten marssia. Mustaan verhoutunut kansa kipittää mitäännäkemättömin silmin kohti harmaasermisiä toimistoja. Minä muiden mukana, ja kaikilla on kiire, mieli on jo työstämässä alkavan päivän asioita.

Se on sääli, etenkin nyt, sillä marraskuiset aamut saattavat parhaimmillaan olla vuoden kauneimpia. Aurinkoa värjää tehtaiden piipuista nousevan vesihöyryn persikanoranssiksi, ja höyry kohoaa kuulaan siniselle taivaalle, jota vasten rakennusten mustat siluetit nousevat.

Kuinka pysäyttävän kaunis voi olla tuikitavallinenkin työmatka tuikitavallisena aamuna, arkinen itsestäänselvyys, jonka kauneutta ei aina pysähdy huomaamaan.

työmatka3

työmatka4

työmatka5

työmatka6

työmatka7

työmatka8

työmatka9

Oranssia kotona


Ennen kuin kodit puetaan punaiseen, kultaan ja hopeaan, ja koristellaan tutuilla jouluhahmoilla poroista tonttuihin, aion vielä pienen hetken nauttia loppusyksyn murrettujen värien loistosta ja kullanoranssista tunnelmasta.

oranssiakotona2

Loppuvan syksyn ja alkavan talven aikana kodin ovat valloittaneet muun muassa...

... oranssit kukat. Krysanteemi on yksi suosikeistani, sillä se on runsas ja kestävä, ja yksikin kimppu on jo tarpeeksi näyttävä maljakossa.

... koristekurpitsat, jotka bongasin Puketista ja yllätyksekseni myöhemmin tajusin, että ne ovatkin ihan oikeita, eivät muovia. Koristekurpitsat saattavat ilmeisesti kestää lajikkeesta riippuen yhdestä syksystä useampaan vuoteen, joten taidanpa pakata omani vintille, kun kaivan joulukoristeet esiin.

... valkeat, pehmoiset tekoturkishuovat, joita saimme siskoltani ison pinon. Niihin kelpaa käpertyä niin sohvalla elokuvia katsellessa, nojatuolissa kirjaa lukiessa kuin koleina aamuina keittiössä kahvia keitellessä.

... kullan ja kuparin väriset esineet, joita tosin näkyy kotonamme vuoden ympäri, sillä olen vannoutunut metallin ystävä. Metalliesineet tuovat kotiin ripauksen lämpöä ja hohtoa.

... valonauhoin somistetut lyhdyt, jokavuotinen klassikko.

oranssiakotona3

oranssiakotona4

oranssiakotona5

oranssiakotona6

oranssiakotona7

oranssiakotona8

oranssiakotona9

oranssiakotona10

oranssiakotona11

oranssiakotona12

Näillä oranssin- ja kullahohtoisilla kotikuvilla osallistuin tämän viikon Perjantaimyysseihin. Linkin takaa löytyy paljon lisää inspiraatiota ja tunnelmaa!