54 neliömetriä



Tänään kesken työpäivän pöhinän muistin erään asian. Tärkeän asian. Olen sormet syyhyten naputellut tekstiä, räpsinyt kuvia ja miettinyt, millä voisin ilahduttaa itseni lisäksi jonkun tänne eksyneen elämää, mutta enhän minä ole vielä esitellyt itseäni. Ettehän te edes tiedä, kuka täällä näiden sanojen ja kuvien takana on. Nyt on korkea aika korjata tämä vääryys.

On 54 neliötä, jossa asuu virka-aikaan toimistotyöläiseksi muuttuva haaveilija, joka on valmis tekemään hyvän valokuvan eteen (melkein) mitä tahansa. Se olen minä. Ikäni pyöristyy uhkaavasti lähemmäs 30- kuin 20-ikävuotta ja vaivihkaa kylpyhuoneen peilikaappiin on ilmestynyt kummallisia purtiloita, joiden kyljessä lukee anti age.


Niiden vuosien aikana, kun ihoa kosteuttavat tuotteet ovat vaihtuneet iän ensi merkkejä häivyttäviksi, olen tehnyt töitä, opiskellut ja tehnyt töitä ja sitten taas tehnyt töitä. Siinä välissä on myös remontoitu omaa ja muiden koteja, järjestetty ja juhlittu häitä, luettu satoja kirjoja, koluttu kirpputoreja päivätolkulla, etsitty omaa vaate- ja sisustustyyliä ja elelty päivä kerrallaan.


Minua ilahduttaa maailmassa moni asia kuten leikkokukat, koskettavat elokuvat, kaunis musiikki, kirpputorilöydöt, antikvariaatit, kaikki pörröinen ja pehmoinen koiranpennuista huiveihin, pitsipuserot, kukka- ja paisleykuvioiset asiat, pitkään nukkuminen ja kiireettömät aamut, valvominen viinilasin äärellä maailmaa parantaen, päämäärätön vaeltelu metsäpoluilla ja kaupungin kaduilla, keväällä saapuvat joutsenet, auringonnousut ja -laskut, kesäyöt, kasteiset ja usvaiset aamut sekä leveät ikkunalaudat.


Seuranani näissä neliöissä ovat muun muassa ruokaa rakastava harrastelijapianisti, yksi orkidea (elinajan ennuste edellisten yksilöiden perusteella noin kuukausi), isoäidiltä peritty piano ja 230 kilometriä matkannut, kunnioitettavan 30 vuoden iän saavuttanut kirjahylly, joka toimii allekirjoittaneen antikvariaattiaddiktion temppelinä.

Vanhat kirjat ovat yksinkertaisesti lumoavia. Niiden hieman tunkkainen, menneiden vuosien tuoksu sekä käytön ja ajan patinoimat sivut, jotka käännettäessä hiljaa rahisevat, johdattavat maailmaan, johon voi uppoutua ja eksyä. Sanoista tulee virkkeitä, joista syntyy kokonaisia kappaleita ja lukuja ja lopulta kokonainen universumi, joka mahtuu niin pieneen tilaan. Hyllyllä vaatimattomana nököttävä kirja voi sisältää maailmoja, jotka muistaa koko elämänsä ajan.


Tässä vaiheessa täytynee myöntää, että nämä 54 neliötä ovat äärimmäisen epämuodikkaasti sisustettu. Täällä ei ole valkoista, maalaisromanttista eikä yksiäkään sisustustikkaita. Tuollaisten kotien katselu herättää minussa syvää ihailua, mutta jos ollaan aivan rehellisiä, minulta sisustaminen luonnistuu parhaiten tummalla puulla ja kullanvärisellä metallilla.

Paitsi tarkemmin ajateltuna, onhan täällä sentään jotakin valkoista seinien lisäksi. Pilkkahinnalla vuonna 2009 ostamamme ruokailuryhmä, jonka juuri ja juuri saimme tungettua pieneen autonkotturaamme, on valkoinen. Tuo pöytäryhmä oli ensimmäinen ostamamme huonekalu, joten siihen liittyvän tunnearvon vuoksi en ole vielä(kään) pystynyt sitä hylkäämään. Muistan yhä ilmielävästi, kun risti-istunnassa kökötin vuokra-asuntomme lattialla tukalan kuumana heinäkuisena päivänä ja kokosimme tuoleja.


54 neliöön mahtuu liikaa koristetyynyjä, joiden pölyttöminä pitäminen aiheuttaa vuodesta toiseen samanlaista tuskaa. Tyynyjä on vähän joka puolella, ainoastaan keittiö ja kylpyhuone ovat toistaiseksi niiltä säästyneet. Indiskassa käyminen pitäisi kieltää minulta näiden tyynyjen vuoksi. Luoja matkaseuralaisiani varjelkoon, jos joskus matkustan Aasiaan. Siihen sisustustekstiilien määrään, jonka haluaisin sieltä kotiin rahdata, ei muutama matkalaukku riittäisi.


Kerrottakoon pienenä yksityiskohtana nyt, kun olen jo antanut sisustusmaustani kyseenalaisen kuvan ja mitään menetettävää ei enää ole, että muutamia vuosia takaperin haalin tyynyjen lisäksi vimmaisesti myös koriste-esineitä. Mitä kirjavampia ja kummallisempia esineet olivat, sen parempi. Olin erityisen ihastunut erilaisiin norsu- ja Buddha-patsaisiin ja tein kirpputoreilta löytöjä, jotka salaa kauhistuttivat asuinkumppaniani.

Vahinko laitettiin myöhemmin kiertämään ja kaikki (tosin yksi Buddha säästyi) aikanaan rakkaat esineet löysivät uudet, toivottavasti onnelliset kodit. Tämän vuoksi minulla ei ole esittää kuvamateriaalia näistä veikeistä norsuista ja lempeistä Buddhista. Tällä haavaa olen ollut tyytyväinen hieman tyhjempiin hyllyihin ja lasiesineistä pölyjen pyyhkiminen sujuu paljon nopeammin.


Paras asia näissä neliöissä, vaikka kovasti näistä pidänkin, ei kuitenkaan ole näiden sisällä vaan siinä, mitä olohuoneemme ikkunoista näkyy. Takapihallamme on vanha, 1900-luvun alun tiilirakennus, jonka seinän ovat valloittaneet viiniköynnökset, muratit ja muut köynnöskasvit. Kesäisin pikkulinnut pesivät köynnöksen kätköissä ja syksyn tullen köynnöksen lehdet muuttuvat tulipunaisiksi. Sinä syksynä, jona tänne muutimme, lehdet olivat värjäytyneet tumman punaisen eri sävyihin ja minä tiesin, että tästä tulee hyvä.

Parhaat palat: viikko 12





Viikko alkoi kauniilla auringonlaskulla, joka oli maanantai-iltana vastassa töistä kotiin palatessani. Kaivoin nopeasti kännykän laukunpohjalta ja taltioin kauniin vaaleanpunertavaksi värjäytyneen suvannon.



Palatessani pääkaupunkiseudulta humputtelemasta kotona odotti kukkaisa yllätys. Narsissikausi on virallisesti alkanut, ihanaa!


Tällä viikolla leijonanosan vapaa-ajastani on vienyt tämä blogintekele. Olen ollut niin syventynyt ulkoasun viilaukseen ja HTML:n alkeisiin, etten ole malttanut tehdä oikein mitään muuta.


Viikonloppu on sujunut viikosta toipuessa ja siivotessa. Yksi huonoista tavoistani on vaatteiden kiskominen kaapeista ja heittely ympäri makuuhuonetta, mutta nyt makuuhuoneen tuolilla ollut vaatteista muodostunut Pisan torni alkaa vihdoin talttua. Hurraa!

Postikortteja Helsingistä



Kuluneella viikolla piipahdin pääkaupunkiseudulla töiden vuoksi. Junassa verkkoyhteyden toimiminen on aina hivenen kyseenalaista, joten en voinut kunnolla uppoutua ihastelemaan Instagramin loputonta kuvatulvaa, päädyin selailemaan omia kuva-arkistojani. Tiedostojen joukosta löytyi yllättävän paljon Helsingissä räpsäistyjä otoksia ja tästä inspiroituneena innostuin listaamaan, mitä Helsingissä kannattaa tehdä (ja kuvata), jos on vain päivä aikaa.



Vieraile Suomenlinnassa. Kesäisin Suomenlinna on yksinkertaisesti täydellinen paikka ottaa aurinkoa ja käydä piknikillä meren pinnan kimallellessa ympärillä tuhansina timantteina. Suomenlinnan alue on niin suuri, että kauniinakin heinäkuisena päivänä on helppo löytää oma rauhallinen soppi rantakallioiden kätköistä.




Tutustu Helsinkiin mereltä käsin. Helsinkiä ja sen edustan saaristoa tulee harvemmin tarkasteltua lähemmin mereltä päin (Tallinnan laivalta paluuta Kauppatorille ei lasketa). Kaikkien meidän iloksi, jotka emme omista venettä, esimerkiksi Stromma ja IHA Lines tarjoavat koko kesän ajan mahdollisuuden kauniiden saaristomaisemien ja vanhojen huviloiden ihailuun. Viime kesänä kokeilimme parin tunnin saaristoristeilyä, mikä oli ihana kokemus lämpimänä kesäiltana, ja ensi kesänä haluan ehdottomasti kokea illallisristeilyn!




Nauti taiteesta. Helsingissä on todella paljon kiinnostavia museoita ja taidenäyttelyitä. Visithelsinki.fi-sivusto tietää kertoa, että museoita löytyy kaupungista peräti yli 80 kappaletta eli Museokortille löytyy varmasti käyttöä. Tunnetuimpien toimijoiden, kuten Kiasma, Ateneum, Helsingin taidemuseo HAM, Kansallismuseo, ohella kaupungista löytyykin useita muita kiinnostavia gallerioita ja museoita kuten Luonnontieteellinen museo, Galerie Forsblom, Galleria Bronda ja Designmuseo.





Kissaterapiaa kissakahvila Helkatissa. Ihanien kissakavereiden (kahdeksan söpöläistä) silittelyn lisäksi Helkatissa voi syödä vaikkapa paikan päällä valmistettua raakakakkua tai täyttejä croissantteja. Jos nälkä on isompi, esimerkiksi aivan läheltä Kampin yläkerran ravintolakorttelista löytyy purtavaa joka lähtöön. Lämpiminä elokuun iltoina suosikkini on Santa Fen terassi Aleksanterinkadulla. Kesäiltaisin ravintolassa esiintyy myös paikallisia bändejä ja tuolloin sangrian siemailua ja nyhtöpossuburgerin maistelua säestää elävä musiikki.

cat cafe Helkatti, kissakahvila Helkatti

Käveleskele ympäriinsä. Rakastan Helsingin keskustassa kuljeskelua ja harhailua ajan- ja paikantajun kadottaen. Joka puolella keskustaa on jäljellä vanhoja rakennuksia, joita katsomalla voi palata ajassa 100 vuotta taaksepäin. Etenkin Punavuoren Design District -alueella, Aleksanterinkadulla, Esplanadilla voi vaeltelun ohessa ihastella näyteikkunoita. Jos haluat aistia meren, suuntaa Kaivopuistoon, Kauppatorille ja Katajanokalle. Myös Eirassa meri on vahvasti läsnä.





Kirkkokierros. Pienen pyrähdyksen päässä toisistaan on Uspenskin katedraali Katajanokalla, Johanneksen kirkko Ullanlinnassa ja koko Helsingin profiilia dominoiva, Engelin suunnittelema Tuomiokirkko. Pienenä knoppitietona mainittakoon, että Uspenskin katedraali on läntisen Euroopan suurin ortodoksinen kirkko ja Johanneksen kirkko puolestaan Helsingin suurin luterilainen kirkko. Näitä kauniita rakennuksia tulee usein ihasteltua vain ulkoa, mutta suosittelen ehdottomasti kurkistamaan sisälle. Kirkon penkissä kattokruunujenn alla istuessa voi hetkeksi löytää rauhan.









(Kuvituksena satunnaisia valokuvia vuosilta 2014-2017.)

Hyvästit talvelle

Untuvatakit on pakattu varastoon, katujen puhdistaminen sorasta saa pölyn tunkeutumaan silmiin ja suuhun, aurinko paistaa syvänsiniseltä taivaalta ja lämpömittari näyttää plusasteita. Kukkakaupat ovat pullollaan narsisseja ja tulppaaneita, ja vaatekaupoissa heleät pastellivärit ovat syrjäyttäneet murretun sävyt. Viimeistään nyt on aika hyvästellä.

Talvi, olit hyvä, mutta kovin pimeä, vähäluminen ja loskainen. Olit nopeasti ohi, aivan kuin et olisi täällä koskaan ollutkaan. Ehkä ensi kerralla viivyt pidempään (mitä toivon täysin itsekkäistä syistä, sillä näillä leveysasteilla oli menneenä talvena aivan liian vähän kylmiä pakkaspäiviä valokuvaamista ajatellen).

Tampere, talvi, Rosendahl, auringonlasku

Tampere, talvi, Rosendahl, auringonlasku

Tampere, talvi, Rosendahl, auringonlasku

Tampere, talvi, Rosendahl, auringonlasku

Tampere, talvi, Rosendahl, auringonlasku

Tampere, talvi, Rosendahl, auringonlasku

(Valokuvat Rosendahlin kallioilta, joka on yksi lempipaikoistani Tampereella.)

Ensimmäinen

Kaikkien maailman kauniiden äänien joukossa on kaksi erityisen ihanaa ääntä. Ääni, jonka kamera ujosti päästää tallentaessaan hetken ja se hieman aggressiivinenkin kalke, joka tietokoneen näppäimistöstä kuuluu pään pursutessa ajatuksia, jotka on tallennettava mahdollisimman nopeasti, ennen kuin ne häviävät kadonneiden ideoiden seuraan.

Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. En tosin ehkä ala-asteen kaunokirjoitusharjoituksista, jolloin pienen sinisen vihkon kapeille riveille taiteiltiin kämmenet hiessä kirjaimia liian pehmeällä lyijykynällä ja otsa rypyssä mietittiin, tulikohan siitä a-kirjaimesta nyt samannäköinen kuin opettajan taululle piirtämästä. Kaikesta muusta kirjoittamisesta olen pitänyt, mikä on jokseenkin laimea sana kuvaamaan sitä hartautta, jolla lapsena tarinoitani raapustin.

Hanko, Itämeri

90-luvulla, kun olin vielä pieni lapsi, meille ostettiin ensimmäinen tietokone. Oli juhlallinen hetki, kun iso, harmaa ja syntisen painava näytönrohjake laskettiin kirjoituspöydälle. Siinä se nökötti, tietokone, ja maailma avautui ammolleen siinä pienessä huoneessa pikkuruisessa pohjalaiskylässä. Internetyhteys katkesi säännönmukaisesti, kun lankapuhelimeemme soitettiin, mutta tietokoneessa oli tekstinkäsittelyohjelma. Se ei pätkinyt, ja sillä ohjelmalla kirjoitin iltapäivien pitkinä tunteina kertomuksia. Niissä esiintyi useimmiten hevosia ja ratsastustalleja, sillä olinhan toki hevoshullu minäkin, kuten kunnon pikkutytön kuului. Kokemukseni hevosten kanssa jäivät tosin aika lyhyeen, mutta se on toinen tarina se.

Ensimmäisen kamerani sain yläasteella. Se oli pieni, ehkä muutaman megapikselin digitaalikamera, jonka kuvanlaatu oli jokseenkin arveluttavalla tasolla, mutta se kädessä ja koiran talutushihna toisessa kirmasin pitkin metsiä. Kuvasin varpuja, kiviä, lumihankea, koiraa ja peltoja. Niitä Pohjanmaalla riitti.

Hanko, Itämeri

Molemmilla saroilla, kirjoittamisessa ja valokuvauksessa, minulla on vielä paljon opittavaa ja pitkä matka kuljettavanani. Olen tehnyt tuota matkaa yksin pöytälaatikkoon kirjoittaen ja kuvia kovalevyn syövereissä hautoen. Nyt haluan jatkaa matkaani julkisesti, yhdessä teidän kanssa, keitä ikinä siellä näytön tai ruudun takana olettekaan. Olen liian kauan ominut kauniit hetket, inspiroivat asiat ja huomiot elämästä vain itselläni.

Vielä kerran, nöyrästi tervetuloa. Toivon, että tätä taivalta käydessäni opin paljon itsestäni ja teistä siellä jossakin lähellä tai kaukana.

Hanko, Itämeri

(Valokuvat ihanasta Hangosta, jonne on ehdottomasti päästävä, jos viettää kesää Suomessa.)