Kuka minä olen?

Ihana Kirsti Mummon päivitykset -blogista haastoi minut kertomaan itsestäni. Alun perin Kuka minä olen? -haaste on lähtenyt liikkeelle Maatiaiskanasen Elämää -blogista.

Blogihaasteet ovat minulle enemmän kuin mieluisia, mutta tätä tekstiä olen pyöritellyt luonnoksissa jo useamman viikon. Tehtävänanto ei nimittäin ole helpoimmasta päästä, sillä "kuka minä olen" on loppupeleissä varsin vaikea kysymys. Tiedämmekö sitä lopulta itsekään, keitä me todella olemme?


Voisin kertoa teille ne tavalliset asiat, ne, joita kerrotaan vieraille, kun tutustutaan, treffeillä ja työhaastattelussa. Voisin kertoa, että olen 28-vuotias, naimisissa ja asun Tampereella. Voisin kertoa, että olen kotoisin Pohjanmaalta ja minulla on kaksi isosiskoa.

Voisin myös kertoa teille, missä olen opiskellut ja millä ansaitsen elantoni. Voisin kertoa lempiruokani ja -juomani, minua eniten koskettaneen elokuvan ja lempivärini. Pituuteni ja silmieni värin. Mutta mitä tämä kaikki kertoo minusta?

Toivottavasti jotakin, sillä seuraavaksi aion kertoa teille melkein kaiken tuon.

kukaminäolen2

Olen kotoisin pienestä pohjalaispitäjästä. Olen kotoisin sieltä, missä tuuli vihmoi lakeuksien kultaisten viljamerien yli, lapset olivat poissa koulusta kyntötöiden aikaan ja missä miehen sanaan saattoi vielä luottaa. Lapsuus 90-luvun maaseudulla oli yksinkertaista ja turvallista, lamakin tuntui olevan jossakin kaukana, vain sanomalehtien otsikoissa. Kaikki tunsivat kaikki, ja kuristavuudessaankin se toi lapselle turvaa - kuin kultainen häkki.

Perheen nuorimmaisena kasvoin tarkkailijaksi ja taitavaksi kuuntelijaksi, enkä ikinä oppinut ottamaan estradia itselleni. Minua vanhemmat olivat sen jo tehneet. Sen sijaan suuntasin kaiken tarmoni kirjoihin sekä omiin pieniin tarinantekeleisiini, joita kirjoitin kovaäänisesti hurisevaan tietokoneeseen, jonka näyttö muistutti kuvaputkitelevisiota.

Pohjaton eläinrakkauteni puhkesi jo lapsena, kenties kiitos Avaran luonnon, joka oli nähtävä prikulleen joka lauantai. Muutaman vuoden ikäisenä itkin surkeana, kun Kolmårdenin suloisia leijonia ei päässytkään taputtamaan. Onneksi sentään löytyi vuohia, ja olisin todennäköisesti silittänyt ne puhki, ellei minua lopulta olisi kannettu pois niiden luota.

Koulussa olin kympin tyttö, sellainen lettipäinen puhtoinen pulmunen, joka muisti amurintiikerit ja jaavansarvikuonot, käytti pyöräilykypärää eikä koskenut meikkeihin ennen lukioikää. Soitin viulua tärisevin jaloin musiikkiopiston konserteissa ja opiskelin tunnollisesti musiikin teoriaa joka viikko.

Minusta olisi voinut tulla kympin tyttö loppuiäkseni. Mutta jotakin tapahtui, ja aloin kyseenalaistaa polkua, jota olin pedannut vuosia. Myönsin lopulta itselleni, että se, mitä muut tahtoivat ja minä luulin tahtovani, ei ollut se, mitä oikeasti tahdoin. Aloin vihdoin kuunnella itseäni.

kukaminäolen3

Sitten tapasin miehen, noin vain, aivan sattumalta yökerhon siideristä tahmealla lattialla. En ollut etsinyt mitään, olin aivan liian eksyksissä etsiäkseni, mutta silti löysin. Ja tiesin sen heti. Me olimme päivänselvästi me siitä asti, kun katseemme kohtasivat vilkkuvien valojen ja tupakansavun keskellä.

Siellä hän sitten istui, vanhempieni vieressä, kun pääsin ylioppilaaksi seuraavana itsenäisyyspäivänä mustassa mekossani. Ja pidin välivuoden, itse asiassa puolitoista, joita jälkeenpäin muistelen kaiholla, sillä elämä oli helppoa ja vastuutonta. Mitään suuntaa ei oltu valittu, seisoin elämänpolkujen risteyskohdassa huolettomana kuin varsa laitumella.

Vuoden kuluttua tapaamisestamme kyllästyimme vanhempiemme nurkkiin ja eräänä helatorstaina yli kahdeksan vuotta sitten ajoimme vanhalla rämisevällä autonrämällä kohti uusia seikkailuita,  vaatteeni takapenkillä jätesäkeissä ja liian korkeaksi venähtänyt traakkipuu kutitteli niskojamme.

Asuntomme oli miltei sata vuotta vanha, maksoimme siitä aivan liian korkeaa vuokraa ja se oli myös aivan liian kuuma sinä kesänä, joka jälkeenpäin tuntuu yhdeltä pitkältä hellepäivältä. Myin lehtiä, söin mansikoita, raahasimme kauppakasseja mäkeä ylös ja elämä oli kevyttä, vaikka rahaa ei ollut juuri muuhun kuin ruokaan. Iltaisin ratkoimme ristikoita puistossa ja kävelimme kaupungilla kuin emme olisi sitä koskaan aiemmin nähneet. Ensimmäinen huonekalumme mahtui juuri ja juuri romutuskuntoiseen autonkotturaamme, ja olimme liian huumantuneita vapaudesta ja kesästä kaivataksemme edes televisiota.

Sitten teimme löydön, nykyisen kotimme. Marsimme kirpeänä syyskuun aamuna kiinteistövälittäjän toimistoon koko 20-vuotiaan innollamme, olimme kenties hänen nuorimmat asiakkaansa. Häntä hymyilytti, meitä myös - eri syistä. Istuessani ensimmäistä kertaa ikioman kotimme lattialla, näin sinisen lokakuun taivaan, ja tiesin, että viihtyisimme. Sitä en tosin tiennyt, että näin kauan, sillä tänä päivänäkin tuo sama lattia ja taivas ovat tuossa.

kukaminäolen4

Sitten, seuraavina vuosina, alkoi hullunmylly. Tuli pääsykokeita, opiskelua, töitä ja opiskelua, vuorotyötä, remontointia, kihloja, häitä. En ymmärrä, kuinka selvisin (ja selvisimme) tolpillani kaikista niistä hulluista vuosista, joina me molemmat opiskelimme ja teimme töitä, remontoimme omaa asuntoamme ja toisten, järjestelimme häitä eikä meillä ollut päivääkään lomaa. Pahimmillaan mies oli kotona töistä puolenyön jälkeen ja minun piti mennä töihin aamuseitsemään. Tummien silmänympärysten sävy lähenteli violettia ja yksikin yhteinen ilta oli mittaamatonta luksusta. Kenties tämä aika opetti minua priorisoimaan niihin tärkeimpiin asioihin.

Valmistuttuani join kuohuvaa pinkissä bleiserissä kaupungin kattojen yllä ja olo tuntui tyhjältä. Vajaaseen viiteen vuoteen venähtäneet opiskelut olivat vihdoin ohi, mutta minua miltei suretti, sillä olen se luonnonoikku, joka nauttii opiskelusta, viihtyy luentosalien kovilla penkeillä ja hioo tutkielmien rivivälejä neuroottisella tarkkuudella. Nyt tämä palikka oli tipahtanut elämästä ainakin hetkeksi pois.

Ja mitä sitten tapahtui? Sitten tapahtui oikeastaan vain töitä. Ja vähän remontointia, edelleen. Nämä muutamat valmistumisen jälkeiset vuodet ovat olleet henkisen kasvun ja kehityksen aikaa, itsensä hidasta etsimistä, sillä en ole vieläkään saanut vastausta kysymykseen, jota olen miettinyt siitä asti, kun painoin ylioppilaslakin hiuksilleni. Olen taas tienristeyksessä, takanani on jo tehtyjä valintoja, mutta edelleen on polkuja valittavana. Minkä polun valitsen tällä kerralla?

kukaminäolen5

Kuten me kaikki, minäkään en ole mustavalkoinen, vaan yhtä täynnä harmaan eri sävyjä kuin nämä vanhoista kuva-arkistoistani poimimani kuvat. Vieraat saattavat pitää minua yksiulotteisena persoonana, sillä näytän maailmalle yleensä vain yhdet kasvot, rauhalliset ja peruspositiiviset. Todellisuudessa minun ei ole helppoa avautua. Kenties olen pohjimmiltani edelleen se kiltti kympin tyttö, helppo ja neutraali. Maailmassa on vain muutama ihminen, joiden edessä annan esiripun valahtaa alas.

Ihmisenä olen herkkä ja pohdiskeleva oman tieni kulkija, joka ei juuri välitä muiden mielipiteistä. Elän omaa elämääni omien prioriteettieni ja arvojeni mukaisesti, ja unelmoin hyvin tavallisista asioista. En Ferrareista, maailmanympärysmatkoista, pitkistä vieraskielisistä titteleistä tai hulppeista kivilukaaleista. Ennemminkin jokapäiväisestä, arkisesta onnesta sekä terveestä, pitkästä elämästä.

kukaminäolen6

Siinä se oli, tämänhetkisen tunnetilani mukainen vastaus kysymykseen "kuka minä olen".

Olen nyt vähän tuhma ja oikaisen haasteen säännöistä. Sen sijaan, että haastaisin kolme muuta bloggaajaa, haasteen saa napata tästä kuka vain, joka haluaa haasteeseen tarttua. Odotan jo innolla kertomuksianne!


Ps. Lue myös:

26 comments

  1. Kypsää pohdintaa! Onnea uusille poluille!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Sussi! Saa nähdä, mitä vielä keksin :)

      Delete
  2. Kiitos, kun otit haasteen vastaan. Aina yllätyn, kun tajuan, kuinka nuori olet. Tekstisi on niin kypsää ja soljuvaa. Voisin lukea sitä loputtomiin. Huomaan, että olet kirjoittanut ennenkin. Paljon olet ennättänyt nähdä ja kokea. Toivon teille hyvää elämää jatkossakin.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos kauniista sanoistasi, Kirsti! Kirjoittaminen on kyllä minulle tosi mieluista, ja osittain sen vuoksi päädyin tämän bloginkin perustamaan :) Ihanaa marraskuun loppua!

      Delete
  3. Oli ihanaa lukea tarinasi. :) Ja voi, miten kauniilta näytit noissa kuvissa! :) Tosin kaunis olet edelleen. :D

    ReplyDelete
  4. Aivan ihana teksti! "...missä tuuli vihmoi lakeuksien kultaisten viljamerien yli..." vautsi, ihan mahtavaa <3 Opin taas sinusta jotain uutta, se on aina mukavaa! Ihanaa aina vähän pohdiskella tällaisia syvällisempiä asioita, tykkään lukea tällaisia. Ehkä nappaankin tästä haasteen ;)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos paljon Taru! Tätä tekstiä oli kyllä hauska kirjoittaa :) Ja nappaa ilman muuta, olisi kiva lukea sinusta enemmän!

      Delete
  5. Voi, ihana että otit haasteen vastaan. Hieno postaus ja upeita kuvia <3 Oli ihana päästä tutustumaan Sinuun <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos kovasti <3 Tämä oli todella kiva haaste!

      Delete
  6. Olipas mukavaa tutustua sinuun blogisi välityksellä näinkin syvällisesti, kiva tutustua:)

    ReplyDelete
  7. Vau täähän onkin mielenkiintoinen postausidea! :) Täytyy ottaa harkintaan itsellekin. Oli ihana lukea susta tarkemmin ja oppia susta enemmän<3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kannattaa ilman muuta harkita! Oli hauskaa käydä vanhoja kuvia läpi tätä postausta varten :)

      Delete
  8. Voi miten ihana postaus♥ Kiva oli "tutustua" sinuun. Blogistasi olenkin saanut kuvan lämminhenkisestä mietiskelijästä jolla todella on kyky nähdä kauneus ympärillä:) Blogissasi on niin mukava vierailla! Kaikkea hyvää sinne teille ja Mukavaa alkanutta viikkoa♥

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos ihanasta kommentista <3 Mukavia marraskuun viimeisiä päiviä <3

      Delete
  9. Oii vähänkö mielenkiintoinen postaus! <3 Tälläinen olisi kiva joskus itsekkin toteuttaa! :) Mua aina kiinnostaa ihmisten tarinat ja kaikki!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Niina! Toteuta ilman muuta, olisi kiva lukea sinusta enemmän :) Ihmisten tarinat ja elämät kiinnostaa kovasti minuakin.

      Delete
  10. Voi, miten hieno ja mukaansatempaava teksti! Osaisinpa kirjoittaa yhtä kuvailevasti omasta elämästäni!

    Jos löydän aikaa, niin lupaan yrittää vastata haasteeseen!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos kovasti! Olisi tosi mielenkiintoista lukea sinun elämäntarinasi, joten jos vain aikaa riittää, niin nappaa tästä postausidea :)

      Delete
  11. Opin susta ihan hurjan paljon. Kirjotat myös tosi kauniisti!<3 Voisin myös pistää tän postausidean ylös, mutta katotaan! Kirjoittaminen ei oo mun vahvinta alaa. ;D

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos kovasti, Noora! Laita vaan idea luonnoksiin hautumaan, tämänhän voi toteuttaa pienimuotoisemminkin, itsellä vähän lähti teksti rönsyämään, kun pääsin vauhtiin :)

      Delete
  12. Hyvin kirjoitettu, kuvasit myös paljon omia tuntojani, oikein yllätyin samankaltaisuudesta. Terveisin toinen kympin tyttö, musiikkiopiston kasvatti... Edelleen täällä tutkiskelen sitä, kuka minä olen, ja mitä seuraavaksi tapahtuu, minkä tien valitsen. Ehkä se ei lopu koskaan. Haaste on kiinnostava mutta täytyy miettiä, miten paljon itsestäni haluan kertoa; se ei ole ihan helppoa. Ihanaa viikkoa sinulle!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! On tosiaankin vaikea tasapainoitella sen kanssa, kuinka paljon itsestään voi ja haluaa kertoa - se on ehkä bloggaamisen yksi suurimmista haasteista. Voi olla, että etenkin pohtimiseen ja mietiskelyyn taipuvaisella luonteella itsensä tutkiskelu ei lopu ikinä.

      Delete
  13. Aivan ihanasti kirjoitettu vastaus yllättävän hankalaan kysymykseen! <3

    ReplyDelete