Ensimmäinen

Ensimmäinen

• 17 maaliskuuta, 2017

Kaikkien maailman kauniiden äänien joukossa on kaksi erityisen ihanaa ääntä. Ääni, jonka kamera ujosti päästää tallentaessaan hetken ja se hieman aggressiivinenkin kalke, joka tietokoneen näppäimistöstä kuuluu pään pursutessa ajatuksia, jotka on tallennettava mahdollisimman nopeasti, ennen kuin ne häviävät kadonneiden ideoiden seuraan.

Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. En tosin ehkä ala-asteen kaunokirjoitusharjoituksista, jolloin pienen sinisen vihkon kapeille riveille taiteiltiin kämmenet hiessä kirjaimia liian pehmeällä lyijykynällä ja otsa rypyssä mietittiin, tulikohan siitä a-kirjaimesta nyt samannäköinen kuin opettajan taululle piirtämästä. Kaikesta muusta kirjoittamisesta olen pitänyt, mikä on jokseenkin laimea sana kuvaamaan sitä hartautta, jolla lapsena tarinoitani raapustin.

90-luvulla, kun olin vielä pieni lapsi, meille ostettiin ensimmäinen tietokone. Oli juhlallinen hetki, kun iso, harmaa ja syntisen painava näytönrohjake laskettiin kirjoituspöydälle. Siinä se nökötti, tietokone, ja maailma avautui ammolleen siinä pienessä huoneessa pikkuruisessa pohjalaiskylässä.

Internetyhteys katkesi säännönmukaisesti, kun lankapuhelimeemme soitettiin, mutta tietokoneessa oli tekstinkäsittelyohjelma. Se ei pätkinyt, ja sillä ohjelmalla kirjoitin iltapäivien pitkinä tunteina kertomuksia. Niissä esiintyi useimmiten hevosia ja ratsastustalleja, sillä olinhan toki hevoshullu minäkin, kuten kunnon pikkutytön kuului. Kokemukseni hevosten kanssa jäivät tosin aika lyhyeen, mutta se on toinen tarina se.

Ensimmäisen kamerani sain yläasteella. Se oli pieni, ehkä muutaman megapikselin digitaalikamera, jonka kuvanlaatu oli jokseenkin arveluttavalla tasolla, mutta se kädessä ja koiran talutushihna toisessa kirmasin pitkin metsiä. Kuvasin varpuja, kiviä, lumihankea, koiraa ja peltoja. Niitä Pohjanmaalla riitti.

Molemmilla saroilla, kirjoittamisessa ja valokuvauksessa, minulla on vielä paljon opittavaa ja pitkä matka kuljettavanani. Olen tehnyt tuota matkaa yksin pöytälaatikkoon kirjoittaen ja kuvia kovalevyn syövereissä hautoen. Nyt haluan jatkaa matkaani julkisesti, yhdessä teidän kanssa, keitä ikinä siellä näytön tai ruudun takana olettekaan. Olen liian kauan ominut kauniit hetket, inspiroivat asiat ja huomiot elämästä vain itselläni.

Vielä kerran, nöyrästi tervetuloa. Toivon, että tätä taivalta käydessäni opin paljon itsestäni ja teistä siellä jossakin lähellä tai kaukana.