Sateen jälkeen

Sateen jälkeen

• 29 kesäkuuta, 2017

Seisoin sateenvarjon alla, pisarat rummuttivat kaikkea ympärilläni ja horisontti oli sateesta harmaa. Näytti siltä, ettei sade koskaan loppuisi ja jäisin siihen varjoni alle ikuisiksi ajoiksi veden valuessa ympärilläni. Siinä sateenvarjoni alla minusta tuntui samalta kuin silloin, kun sielu on täynnä murheita ja mielessä epäusko siihen, että ne voisivat joskus loppua.

Sade kuitenkin loppui, niin kuin se aina loppuu, vaikka aluksi näyttäisikin siltä, että se jatkuu loputtomiin. Sade loppui, niin kuin elämässämme kaikki loppuu, menee aikanaan ohi ja jää mieliimme muistoksi, jota ehkä joskus ohimennen sivuamme.

Sateen jälkeen maailma näyttää erilaiselta. Värit ovat terävöityneet, ilmassa on kosteanraikas tuoksu. Kaikki näyttää uudelta, harmaa katupöly on valunut pisaroiden mukana pois. Kaikki on puhdasta, tuoretta ja raikasta, koko maailma avautuu ruohonvihreänä eteemme, mahdollisuuksia täynnä.

Sateen jälkeen kaikki on taas alussa, kaikki on juuri alkamassa uudelleen. Tulee uusia poutapäiviä, huumaavan kauniita huolettomia päiviä ja sitten tulevat navakat tuulet ja harmaat pilvet, jotka tuovat mukanaan uusia sateita. Nekin loppuvat. Niin kuin aina.

Hetki sateen jälkeen on paras. Kun kaikki uusi on edessä, käsivarren ojennuksen päässä, sade juuri lakannut, ja siinä hetkessä on vain kutkuttava aavistus ja tieto tulevasta. Lyhyt, taianomainen hetki, jona pulleat pisarat helmeilevät lehdillä, kunnes se on ohi, liian nopeasti, ja auringonsäteet siivilöityvät lehvästöjen läpi kuivattaen pisarat.

Ja kaikki alkaa uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Sellaista se on, elämä. Sukelluksia syvyyksiin ja taas takaisin valoon.

Näillä sadepisaroiden täplittämillä kuvilla olen mukana tämänviikkoisessa Kukkailottelussa.