Kaksi kertomusta maailmalta

Kaksi kertomusta maailmalta

• 13 heinäkuuta, 2017

Viime viikolla matkustin ajatuksissani kauas pois tutusta koti-Suomesta, sillä luin kaksi hyvin erilaista, mutta ajatuksia herättävää ja koskettavaa romaania, jotka sijoittuivat aivan erilaisiin yhteiskuntiin kuin tämä verraten turvallinen, korruptoitumaton ja oikeudenmukainen kotimaamme.

Petina Gabbahin Muistojen kirja sijoittuu nykypäivän kaaottiseen Zimbabween, jossa nuori albiinonainen, Memory, odottaa tuomiotaan kuolemansellissä. Memoryn ollessa yhdeksänvuotias hänen vanhempansa myivät hänet ventovieraalle valkoihoiselle miehelle, Lloydille. Nyt Memory istuu Zimbabwen pahamaineisimmassa vankilassa syytettynä tämän saman miehen murhasta.

Memoryn tarina alkaa kietoitua auki lankakerän tavoin naisen kirjoittaessaan elämästään hänestä artikkelia tekevälle amerikkalaisjournalistille. Kirjoittaessaan Memory koettaa kuvata todellisuutta ja menneitä tapahtumia ainoana työkalunaan oma muistinsa. Muistojen kirja onkin ennen kaikkea tarina Memoryn elämästä hänen omien subjektiivisten kokemustensa kautta ja herättää kysymyksen siitä, mitä tapahtuu, jos kaikki se, minkä valossa elämäänsä on tarkastellut, ei olekaan ollut totta?

Vankilaelämän sekä Memoryn lapsuuden ja ulkopuolisuuden kuvauksessa Gappah on parhaimmillaan. Sekä Hararen slummien että vankila-arjen kuvaaminen on runsasta ja elämänmakuista. Vankilassa asustelee koko elämän kirjo lapsenmurhaajista taikauskon uhreihin, kotikadulla puolestaan rehottavat pakanalliset uskomukset ja ihmisten ennakkoluulot. Memory kun ei ole aivan tavallinen tyttö, vaan albiino, ja pigmentin puuttuminen tekee hänestä oman kansansa keskuudessa omituisen ja kartettavan.

Afrikkalaisen kulttuurin kuvauksessa yhdistyvät länsimainen sivistys ja maanosan uskomukset, jossa kaikki voidaan selittää henkiolennoilla, kirouksilla ja loitsuilla. Poliittisia oloja Gabbah kritisoi hyvin hienovaraisesti. Sekasortoiset olot aiheuttavat välillä absurdejakin tilanteita: köyhällä maalla ei ole varaa palkata pyöveliä, mikä on kuolemaantuomitun ainoa lohtu.

Muistojen kirja on värikäs kuvaus Zimbabwen köyhien slummien ja etuoikeutettujen varakkaiden valkoihoisten elämästä keskellä vallankumousta. Kuvaamistaan olosuhteista huolimatta kerronta soljuu eteenpäin jopa kevyesti.



Mari Mannisen Yhden lapsen kansa on tietokirja, joka pohjautuu toimittajan haastattelemien kiinalaisperheiden kertomuksiin yhden lapsen politiikan vaikutuksista. Kirja kertoo vuosien 1979-2015 välisenä aikana jatkuneesta syntyvyyden säännöstelypolitiikasta, joka on samalla ollut myös eräänlainen 35 vuoden mittainen kokeilu. Tämä kokeilu on vääjäämättä vaikuttanut kaikkien kiinalaisten elämään.

Mannisen napakka teos avaa tavallisten kiinalaisten, niin maaseudun väestön kuin kaupunkilaisten, ajatuksia aiheesta ja marssittaa lukijan eteen sivu toisensa jälkeen koskettavampia kertomuksia pakkoaborteista salavauvoihin ja hylätyistä tyttäristä paperittomiin lapsiin, joita ei valtion silmissä ole olemassa. Tarinat ovat groteskeja ja armottomia, mutta samalla syvästi inhimillisiä. Ihmisen sopeutuvaisuus kaikenlaisiin olosuhteisiin ällistyttää kertomus toisensa jälkeen.

Yhden lapsen kansa valottaa kokeiluun ja siitä luopumiseen johtaneita syitä. Kirja on paikoin järkyttävä ja järisyttävä avatessaan elämää politiikan ja puolueen säätelemässä maassa. Samalla se avaa myös lukijansa silmät. Todellisuus on jälleen kerran ihmeellisempi kuin se, mitä olemme länsimaisista lehdistä saaneet lukea.