Kaksi kertomusta sodasta

Kaksi kertomusta sodasta

• 25 heinäkuuta, 2017

Siinä missä aiemmin tässä kuussa esittelemäni kirjat tarjoilivat meille näkymän täysin vieraaseen, suomalaisittain miltei absurdiin maailmaan, nämä seuraavat romaanit käsittelevät viime vuosisadan merkittävimpiä tapahtumia Euroopassa. Näiden tapahtumien varjo heijastuu yhä edelleen meidänkin yllemme.

Nir Baramin Hyviä ihmisiä sijoittuu lähihistoriamme pimeimpiin hetkiin. Romaani sukeltaa Toisen maailmansodan ensimmäisiin vuosiin ja kuvaa erilaisten yksilöiden kamppailua diktatuurin alla.

Venäjänjuutalainen Saša Veissberg kantaa syyllisyyttä veljiensä ja vanhempiensa kohtalosta, jotka joutuvat valtionvastaisesta toiminnasta syytettynä vankileirille Siperiaan. Syyllisyyden ajamana ja perheensä pelastaakseen Saša päätyy tekemään töitä Neuvostoliiton salaiselle poliisille.

Saksalaisen Thomas Heiselbergin äiti kuolee Kristalliyönä epäselvissä olosuhteissa. Thomas sotkeutuu omaan kunnianhimoonsa ja älykkyyteensä, ja joutuu myös tuntemaan syyllisyyttä kirjoittamistaan dokumenteista, joita käytetään juutalaisten joukkotuhon ideoimisessa.

Maailmansodan vyöryessä pysäyttämättömänä eteenpäin Saša ja Thomas koettavat tehdä kaikkensa, jotta pystyisivät pelastamaan elämästään sen, mitä pelastettavissa vain on. He ovat valmiita tekemään mitä tahansa selviytyäkseen ja palvelevat kotimaitaan jopa lähimmäisiensä kustannuksella. Sota kietoo Thomaksen ja Sašan kohtalot hetkeksi yhteen historian näyttämölle ja tällöin he näkevät tekojensa kammottavat seuraukset.

Teoksen nimen voisi tulkita ironiseksi, pikimustaksi vitsiksi, sillä pyyteettömiä ja hyviä ihmisiä ei Hyvistä ihmisistä löydy. Korkeintaan koneisto, jonka puolesta he uhraavat kaiken, voisi heitä sellaisiksi kutsua. Hyviä ihmisiä on täynnä syyllisyyttä, oman edun tavoittelua, kansallissosialismia ja juutalaisuutta, se on vailla kliseitä oleva romaani itseään pettävistä ilmiantajista ja mukautujista.

Katja Petrovskajan palkittu esikoisromaani Ehkä Esther on omaelämänkerrallinen sukusaaga todellisen alkuperänsä ja itsensä etsimisestä. Ukrainalaissyntyinen, venäjää puhuva, mutta saksaksi kirjoittava Katja etsii omaa ja sukunsa menneisyyttä ympäri Eurooppaa niin Internetistä, valokuva-albumeista, kadunkulmista kuin arkistoista.

Maailmansodista säästyneet vaikenevat, ja kilpajuoksussa ajan kanssa Katja penkoo Internetin ohella Varsovan ja Wienin arkistojen ajan kellastamista, käsiin murenevista lehtileikkeistä totuutta. Kansat, rodut, uskonnot ja kielet sekoittuvat yhdeksi suureksi tilkkutäkiksi, jossa luoviessaan Katja koettaa löytää oman historiansa ja identiteettinsä.

Sukulaisten kohtalot ja kertomukset ovat epävarmoja, suurin osa niistä jää kuulijan varaan, joka voi kolmen vuosiluvun - syntymä, sota, kuolema - perusteella kehittää näille henkilöille omat tarinansa niukoista tiedonmuruista. Mitä tapahtui esimerkiksi Estherille, isän isoäidille, joka jäi Kiovaan vuonna 1941 muun perheen paetessa? Ja oliko hänen nimensä Esther?

Menneisyyteen yhdistyy vahvasti juutalaisten tuho, ja omien juurien tutkiminen vie Katjan muun muassa Varsovaan juutalaisten joukkomurhapaikalle Babi Jarin rotkoon sekä Itävaltaan, jossa hänen isoisänsä vietti 17 päivää Matthausenissa. Kuolemanmarssilta selvittyään isoisä katosi 41 vuodeksi palaten vasta tämän jälkeen perheensä luokse.

Vailla katkeruutta ja sentimentaalisuutta Petrovskaja kirjoittaa koskettavan koruttomasti ja kauniisti sukunsa menneisyydestä, ja kuvaa samalla Euroopan synkimpiä vuosia ja juutalaisten kohtaloa.