syyskuuta 2017 / La La Lilja

30 syyskuuta, 2017

Syyskuun sävelet

Syyskuu on merkinnyt toden teolla paluuta vanhoihin tuttuihin kuvioihin, ja seikkailut ovat rajoittuneet aika lailla kotikaupunkiin. Olen useimpina päivinä linnottautunut joko kotiin tai työpaikalle, ja monet illat ovat kuluneet luonnossa rämpiessä.

Takana on siis rauhallinen, tavallistakin tavallisempi syyskuu, mutta toisinaan pelkkä tavallisuus on aivan riittävästi.

Alkusyksyn arki on pitänyt sisällään muun muassa:

2000 otettua kuvaa

20 postausta, joista eniten olette kiinnostuneet Santalahden hylätyistä tehtaista, kuukauden kirjavinkistä ja siitä, miksi pidän syksystä

monta kaunista auringonlaskua, joista yksi eilen sumun peittämällä Näsijärvellä - kertakaikkiaan maaginen hetki!

kuudet tuhotut sukkahousut

kaksi iltaa hylätyillä teollisuusalueilla

neljä tuntia pihlajanmarjoja kuvaten

seitsemän ostettua kukkakimppua ja parvekkeelle kolme callunaa

kaksi iltakävelyä Haiharassa, kaksi Näsinkalliolla ja kaksi Rosendahlilla

liian monta valokuvaussessiota kaatosateessa

kuusi tuntia vanhoja kouluaikaisia novelleja selaillen

kahdet varatut liput joulukuulle Catsiin, en ehkä malta odottaa!

kolme luettua kirjaa

seitsemän tuntia peltikattoa kooten

kaksi uutta sarjakoukutusta (loistava The Crown ja hätkähdyttävä Kolmetoista syytä, joka muuten perustuu samannimiseen kirjaan, suosittelen) ja yhden vanhan sarjaihastuksen paluu (Ensitreffit alttarilla, johon olen jostakin käsittämättömästä syystä koukussa)

Netflixin hetkellinen hylkäys ja koko vuoden ensimmäinen kerta Makuunissa. Mopo lähti käsistä ja lopputuloksena poistuin kainalossa kahdeksan leffaa (Uhrilampaat, King Arthur, Allied, Café Society, Nainen junassa, Silence, Lion, Bridget Jones's Baby). Tiedossa siis todellinen maraton!

Katso lisää syksyisiä kollaaseja Pieni Lintu -blogin syyskuun kollaasihaasteesta.

Ps. Kurkkaa myös aiemmat kuukausikollaasini Heinäkuun hetket ja Elämä elokuussa.

Lisätietoja »

24 kommenttia

29 syyskuuta, 2017

Syksyn väriskaala

Syksyllä kaikki vaihtaa väriä.

Lehdet, marjat, nurmi, pensaat, jopa taivas ja järvet - kaikki hehkuvat punaisen, oranssin, keltaisen ja violetin eri sävyissä. Ympäröivä maailma on muuttunut murrettujen värien riemuvoitoksi.

Värit vaihtuvat ihmisissäkin, kun kesän päivetys alkaa hiljalleen kuoriutua pois, ja kadut täyttyvät mustaan ja harmaaseen kietoutuneista kulkijoista.

Syksy ei ole väritöntä aikaa. Kaukana siitä.

Juuri parhaillaan elämme keskellä värien ilotulitusta, kun luonto auliisti tarjoilee meille vielä viimeisen loistonsa ennen kääriytymistään kuuraan ja huurteeseen.

Ja ei, sekään ei tule olemaan väritöntä aikaa. Lupaan löytää väriä maahan varisseista, jääkiteiden peittämistä lehdistä ja syystuulien paljaiksi riipimistä puista, jäähyhmästä järven pinnalla ja usvasta, joka pysäyttää rakennustyömaatkin.

Mutta vielä ei ole se hetki.

Nyt on hetki, jolloin kannattaa kävellä luonnossa, hengittää syvään kirpeää ilmaa ja katsella, kun vaahteranlehdet yksi kerrallaan leijailevat hiljaa alas. Näinä hetkinä, yhtä aikaa kauniina ja haikeina, voi kirjaimellisesti kuulla, kuinka kesä jää lehti lehdeltä kauemmas.

Lisätietoja »

24 kommenttia

27 syyskuuta, 2017

Hortensioita & harmaita helmoja

Vaikka lokakuu kolkutteleekin jo aivan oven takana, syyshortensiat jaksavat yhä iloisesti kukkia. Ainakin nämä Tampere-talon edessä olevat hortensiat eivät vielä näytä olevan moksiskaan syksystä.

Kaikille tamperelaisille vinkkinä, että Tampere-talo on arki-iltapäivisin varma valinta, jos kaipaat keskustassa rauhallista paikkaa kuvien ottamiseen. Itse ainakin ahdistun helposti siitä, jos ympärillä on paljon ihmisiä kuvia otettaessa, mutta näiden hortensiapensaiden eteen asettautuminen tuntui mukavalta.

Ohi viiletti korkeintaan työmatkalaisia sekä vanhempia lastenvaunuineen, ja mies räpsi toistasataa kuvaa, kunnes työpäivän jäljiltä nuutunut bloggaaja lopulta kyllästyi poseeraamaan ja halusi jo itsekin päästä kameran taakse hortensioita kuvaamaan.

Mitä tulee vaatteisiin, en ole koskaan pitänyt itseäni hyvänä yhdistelijänä, mutta blogin myötä olen huomannut, kuinka paljon käytän samoja elementtejä eri asuissa. Harmaa Vero Modan mekko on suosikki keväältä, nahkarotsikin on vilahtanut blogissa jo aiemmin ja laukku... No, siitä en näköjään pääse kirveelläkään eroon.

Onneksi huiveilla saa jopa saman asun aivan uuden näköiseksi; huivia vaihtamalla ilme muuttuu kokonaan. Olenkin aikamoinen huivihamsteri ja eteisen peilikaapista huiveille varatut hyllyt ovat aika räjähdyspisteessä. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että aina on tilaa vielä yhdelle huiville!

Lisätietoja »

16 kommenttia

26 syyskuuta, 2017

Syksyn kirppislöydöt

Kierrän Tampereen kirpputoreja säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta poistun kirpputorilta vain harvoin ostosten kanssa. Kirpputorilöytöjen suhteen olen usein väärässä paikassa väärään aikaan, ja kadehdin muiden mahtavia bongauksia.

Toisinaan kuitenkin käy tuuri ja tähdet ovat olleet minulle suotuisat, sillä alkusyksyn aikana olen tehnyt muutamia mainioita löytöjä. Helpoimmin löydän koruja, minkä huomaa näistäkin saaliista.

Räsymatto (uusi), 10 €, Kodin Kakkonen

Korvakorut korukivillä, 1,50 €, UFF

Kukallinen maksihame, 5 €, Fida Tammela

Hopeasormus korukivellä, 20 €, Kaunotar & Kulkuri

Oletko sinä tehnyt hyviä löytöjä kirppareilta tänä syksynä?

Katso myös: Kirppismyynnin lyhyt oppimäärä

Lisätietoja »

16 kommenttia

24 syyskuuta, 2017

Lakeuksien kutsu

Olen elänyt aika lailla puolet elämästäni Pohjanmaalla ja puolet Pirkanmaalla. En ole siis oikein kumpikaan, en eteläpohjalainen enkä tamperelainen, vähän molempia, mutten kunnolla kumpaakaan. (Tosin, voiko oikeaksi pohjalaiseksi edes itseään kutsua, elleivät sukujuuret ole tuossa entisessä merenpohjassa vankasti ainakin pari kolme sukupolvea taaksepäin. Ehkä ei.)

Välimatkaa on 200 kilometriä, mutta toisinaan se tuntuu paljon pidemmältä. Näiden kilometrien aikana ehtivät muuttua niin ihmiset, metsät, ladot, politiikka, murre ja maaseutu. Kaikki on erilaista. Ei paljoa, mutta sen huomaa. Erityisesti eron näkee pelloista, ja ne pellot minä muistan aina. Jos olen perinyt rakkauteni mereen isoäidiltäni, viehtymykseni peltoihin tulee lapsuudestani.

Missään muualla ei voi olla yhtä harmaata lokakuun sumuisena aamuna kuin Pohjanmaalla, kun harmaanruskeiden liejuisten peltojen päällä leijailee usva, ja kesän sadosta on jäljellä enää maasta törröttävät viljanvarret ja mutaan painautuneet traktorin renkaat.

Eivätkä missään muualla pellot voi olla yhtä kauniita kuin elonkorjuun aikaan Pohjanmaalla, jossa ne lainehtivat katsojan edessä kuin kultainen meri ja jatkuvat niin pitkälle kuin silmä vain kantaa. Jossain horisontissa pellot sulautuvat taivaanrantaan ja koko maailma kylpee auringonlaskun kajossa viljankeltaisena.

Toisinaan haaveilen siitä, että voisin edelleen kävellä maatilojen läpi mutkittelevilla hiekkateillä keskelle näitä peltoja, laajoja lakeuksia, joita pienet metsäsaarekkeet halkovat. Tuollaisina hetkinä kaikki ylimääräinen katoaa, eikä maailmassa ole muuta kuin sinä itse ja kaikkialla ympärillä levittäytyvä viljameri.

Tämänkin meren rannalla tuntee itsensä kovin pieneksi, ja jos on aivan hiljaista, kiviin hajoavien aaltojen sijaan kuulee lakeuksien läpi puhaltavan tuulen, joka kuiskii viljan joukossa.

Näiden kuvien saattelemana toivottelen sinulle rauhallista sunnuntai-iltaa! Ja jos joskus olet ajelulla Etelä-Pohjanmaalla ja näet peltoaukean (niiltä et oikeastaan voi välttyä), pysähdy. Voit yllättyä.

Lisätietoja »

19 kommenttia

23 syyskuuta, 2017

Kesän viimeinen henkäys

Syyskuu alkaa taittua kohti lokakuuta, ja hiljalleen vuosi alkaa olla siinä pisteessä, että kesän on luovutettava talven edessä. Juuri nyt luonto vetää vielä viimeisiä henkäyksiään ennen taipumistaan väistämättömään.

Hiljalleen pois kuihtuvassa kesässä ja kuolevissa kasveissa on runollista, surumielistä ja lumoavaa kauneutta, jota ei kaukaa katsoessaan huomaa. Kun pysähtyy ja tarkastelee lähemmin, kesän loppunäytös mykistää upeudellaan.

Pensaisiin jääneiden marjojen pinnalla helmeilevät vesipisarat, sateen piskaamien kesäkukkien lakoon painuneet varret, kylmenneiden öiden ruskistamat lehdet ja pystyyn kuivuneet koiranputket ovat kesän viimeinen fanfaari ennen harmautta, viimeinen henkäys ennen kuin kaikki vaipuu horrokseen vain herätäkseen henkiin uudelleen ensi vuonna.

Ympäröivä maailmamme on edelleen täynnä kauneutta, mutta se on erilaista kuin kesällä. Se ei ole yhtä helppoa, iloista ja nopeasti havaittavaa, yhtä itsestäänselvää.

Ei, se on vaihtanut olomuotoaan, muuttunut herkemmäksi ja eteerisemmäksi. Se ei avaudu kaikille, sen nähdäkseen pitää joskus odottaa. Mutta siellä se joka tapauksessa on, sillä kuinka luonto ylipäätään voisi olla muuta kuin kaunis?