Tampereen kattojen yllä

Tampereen kattojen yllä

• 17 helmikuuta, 2018

Tallustellessani eilen kotia kohti läpi raitiotietyömaan myllertämän, puuttoman Hämeenkadun, oli pakko myöntää yksi asia. Jopa minun, joka koetan nähdä kauneutta kaikkialla, oli hyvin vaikea nähdä mitään kaunista kaadettujen lehmusten kannoissa, auki revityissä kaduissa, katuja reunustavissa korkeissa aidoissa ja kaivinkoneiden mylläämissä kuopissa.

Tampereen kaduilla on käynnissä hidas ja tuskallinen muodonmuutos, jossa kaupungin kehittyminen näyttäytyy toistaiseksi vain työmaiden rikkonaisena saaristona. Ja tuo näky, vaikka kehitys onkin aina suotavaa eivätkä raitiokiskot ilmesty itsestään yhdessä yössä kaduille, oli sen verran ankea, että kotiin päästyäni tarvitsin jotakin kaunista, jotakin, joka palauttaisi uskoni Tampereeseen.

Sitten törmäsin näihin kuviin, ja uskoni palautui saman tien.





On olemassa kolmenlaisia auringonlaskuja; on niitä huomaamattomia, kun päivä hiljaa liukuu iltaan, sitten on kauniita, kuten auringonlaskut yleensä ovat, ja sitten on aivan oma kategoriansa, ne maagiset auringonlaskut, joita vain tuijottaisi henkeään pidätellen. Ja tuona keskitalven hyytävän kylmänä iltapäivänä, jolloin nämä kuvat otettiin, oli juuri tuollainen maaginen auringonlasku.

Ylhäällä Pyynikin näkötornissa, kaupungin kattojen yllä, koko Tampere oli värjääntynyt persikan väriseksi ja oli niin kaunis, että jäätävästä tuulesta huolimatta en olisi millään palannut alas. Laskeva aurinko muutti aivan kaiken - ilman, jään, puut, hiustenlatvatkin - niin kuulaan persikan väriseksi, että koko maailma näytti siltä kuin joku olisi käsitellyt sen Photoshopilla.













Lopulta jäljelle jäi yhä mustemmaksi näkötornin alla levittäytyvä metsä ja usko siihen, että kyllä tästä vielä hyvä tulee, aivan varmasti. Hämeenkadusta, raitiotiestä ja kaikesta muustakin.