Vuosikymmen yhdessä

Vuosikymmen yhdessä

• 04 toukokuuta, 2018

Viime viikolla parisuhteen matkamittariin tuli täyteen aikamoinen etappi: kymmenen vuotta.

Nyt tuntuu, etteivät mitkään sanat riitä. Tuntuu, ettei yksikään virke pysty tavoittamaan edes etäisesti näitä vuosia. Sanoja ei oikein edes löydy. Kuinka mahduttaa yksi elämän läheisimmistä ihmissuhteista, suorastaan kokonainen oman elämän maailmankaikkeus sanoihin? Ei sille edes ole sanoja, sillä kaikki lauseet tuntuvat mitättömiltä ja valjuilta, ne tekevät kaikesta pientä ja vähäpätöistä. Parisuhteesta kirjoittaminen onkin ehkä vaikein tehtävä kaikista - kenties siksi, että se on niin tärkeä asia.

Mutta siis, se kymmenen vuotta. Siitä minä kuitenkin halusin kirjoittaa, edes vähän, ja aion ainakin yrittää.

Vuosikymmen, yli kolmasosa elämästäni. Aikamoista. Ajatustasolla se tuntuu todella pitkältä ajalta, mutta arjen keskellä havahdun vähän väliä miettimään, minne ihmeeseen nämä vuodet ovat hävinneet.

Kymmenen vuotta sitten kaikki oli vähän epäselvää ja vailla päämäärää kuten 19-vuotiailla lukiolaisilla yleensä tuppaa olemaan. Kaiken sen päämäärättömyyden keskellä luokseni käveli eräänä tuikitavallisena lauantai-iltana yökerhon välkkyvien valojen alta mies, ja ainakin yksi asia olikin yhtäkkiä aivan selvä. Siitä asti me olemme olleet me, itsestäänselvästi.

 Meillä ei ollut mitään linkkiä toisiimme, ei samaa koulua tai harrastuspiirejä saati yhteisiä tuttuja (silloin ei edes ollut mitään Tindereitä ja sosiaalinen mediakin oli vasta lapsenkengissä, Facebook oli juuri rantautunut Suomeen), joten kaikki oli kiinni sattumasta tai kohtalosta. Entä jos olisikin ollut väärä aika tai väärä paikka, ja elämä olisi mennyt aivan eri tavalla? Elämä on ihmeellistä, niin äärettömän sattumanvaraista - vai onko se sittenkin kohtaloa?

Mutta niin me tapasimme, sattuman tai kohtalon saattelemana, ja sillä tiellä edelleen ollaan.



Vuosikymmenen jälkeen toinen on äärettömän tuttu, mutta samalla aina vieras. Vierauden ja tuttuuden välillä tasapainottelu onkin yksi parisuhteen avaintekijöistä luottamuksen, kunnioituksen, välittämisen, kumppanuuden ja rakkauden ohella. Liika tuttuus tukahduttaa kipinän, mutta liian kauas ajautuminen taas etäännyttää joka tasolla. Onkin taitolaji kasvaa yhdessä samaan suuntaan ja antaa toiselle tilaa kehittyä ja muuttua elämän mukana.

Pitkässä parisuhteessa rakkaus on toisinaan tahtotila ja yhdessäolo yhteinen päätös ja tavoite. Parisuhde onkin maraton, ei pikajuoksua. Mikään ei tule ilmaiseksi, ei edes onnistunut parisuhde, vaan senkin eteen on nähtävä työtä, tehtävä päätöksiä ja mietittävä omia arvojaan ja sitä, mikä elämässä on lopulta kaikista tärkeintä. Joka päivä on mahdollisuus tehdä valinta sen puolesta, millainen parisuhde on.

Avioeroprosenteista huolimatta uskon ikuiseen rakkauteen ja elämänmittaisiin liittoihin - olen ehkä vielä nuori ja naiivi. Siitä huolimatta tästä on hyvä jatkaa seuraavalle vuosikymmenelle!

Ps. Lue myös Nahkahääpäivän mietteitä